Tuntuu niin pahalta. Tuntuu todella pahalta. En tiedä mitä sanoisin, en tiedä mitä tekisin, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
 Äitini ei koskaan tule ymmärtämään minua, enkä minä häntä. Me emme koskaan tule olemaan samalla ajatustasolla, pelottavaa. Tahdon kuitenkin oppia elämään äitini kanssa tasapainoisesti. Se ei kuitenkaan toimi vielä. Joka kerta kun hän tulee luokseni, alkupäivät menee siihen, että minä otan vastaan kun hän kaataa sankollisen paskaa niskaani. Seuraavat pari päivää menee siihen, että yritän selvittää pääni ja ajatella selkeästi, niin ja tietysti, piilotan pinnan alle kaiken. Sitten kun mittani on täys, alan voimaan pahoin ja itken. Lopulta kerron äitilleni mikä mieltäni painaa ja sitten hän suuttuu.. tekee itsestään uhrin ja minä saan taas kuunnella. Tunnen olevani todella avuton äitini kanssa.. en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä.

 Olen paniikissa. Huomenna saan reaalin lähtöarvosanan. Oksettaa heti kun ajattelen sitä. Sydän sykähtää raskaasti ja nilaisen kyyneleen. Haluan uskoa itseeni, haluan uskoa, että pystyn ihan mihin vain. En vaan uskalla toivoa liikoja. Toivon kuitenkin, että kirjotukset kokonaisuudessaan menee hyvin ja haluankin sitä. Tämä odotus ja jännistys ovat vaan tuskasta, aivan liian tuskasta.. Haluan päästä opiskelemaan, haluan saada paikan biologianlaitokselta!! HALUAN! Haluan tietää miten jänis hengittää ja miten punasolu syntyy. Haluan tietää miksi kasvit ovat niin kauniita ja miksi itikat inisevät. Rakastan luontoa tai niin ainakin olen ikäni itselleni uskotellut. Älä petä mua nyt.

 Olen tehnyt parhaani.