Tuntuu niin pahalta. Tuntuu todella pahalta. En tiedä mitä sanoisin, en tiedä mitä tekisin, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
 Äitini ei koskaan tule ymmärtämään minua, enkä minä häntä. Me emme koskaan tule olemaan samalla ajatustasolla, pelottavaa. Tahdon kuitenkin oppia elämään äitini kanssa tasapainoisesti. Se ei kuitenkaan toimi vielä. Joka kerta kun hän tulee luokseni, alkupäivät menee siihen, että minä otan vastaan kun hän kaataa sankollisen paskaa niskaani. Seuraavat pari päivää menee siihen, että yritän selvittää pääni ja ajatella selkeästi, niin ja tietysti, piilotan pinnan alle kaiken. Sitten kun mittani on täys, alan voimaan pahoin ja itken. Lopulta kerron äitilleni mikä mieltäni painaa ja sitten hän suuttuu.. tekee itsestään uhrin ja minä saan taas kuunnella. Tunnen olevani todella avuton äitini kanssa.. en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä.

 Olen paniikissa. Huomenna saan reaalin lähtöarvosanan. Oksettaa heti kun ajattelen sitä. Sydän sykähtää raskaasti ja nilaisen kyyneleen. Haluan uskoa itseeni, haluan uskoa, että pystyn ihan mihin vain. En vaan uskalla toivoa liikoja. Toivon kuitenkin, että kirjotukset kokonaisuudessaan menee hyvin ja haluankin sitä. Tämä odotus ja jännistys ovat vaan tuskasta, aivan liian tuskasta.. Haluan päästä opiskelemaan, haluan saada paikan biologianlaitokselta!! HALUAN! Haluan tietää miten jänis hengittää ja miten punasolu syntyy. Haluan tietää miksi kasvit ovat niin kauniita ja miksi itikat inisevät. Rakastan luontoa tai niin ainakin olen ikäni itselleni uskotellut. Älä petä mua nyt.

 Olen tehnyt parhaani.

 Rakas mammani on käymässä Saksasta pitkästä aikaa. Kuulumiset oli ihan kiva kuulla, mutta sitten kun juttua riittää naapurin rouvasta napakettuun asti, niin sitä alkaa kuuloaisti kummasti  vammautua ja paineet pään sisällä kasvaa. Mieli tekisi kysyä, että "Mikä sut saa luulemaan, että jokin noista sun asioista kiinnostaa mua?". Ilmastointiteippi olisi tarpeen, joten lahjoituksia otetaan vastaan. Onneksi mulla on lukuloma, joten sillä verukkeella mamman puheripulin saa sammumaan.. aina hetkeksi.

 Huonemma alkaa siis kirjotukset ja mun maha on päättänyt pitää sen tiedon mun mielessä ihan urakalla. Kurina kuuluu varmaan naapurille asti. Minkäs sille voi kun jännittää :(

 Noh.. nyt taas lukemaan..
 

 
  Onpa hiljaista, ihanan hiljaista. Kauneimmat aamut alkavat auringolla tai oikeastaan sen säteillä, jotka väkipakolla tunkeutuvat sädekaihtimieni välistä. Sitten ne alkaa raotella silmiä.. Onhan se kaunista.
 Keittiössä tuoksui pesto, broileri ja vihannekset. Naapurikin oli kutsuttu kello 18 kattaukseen. Sain lopuksi kehuja.
 Kun tota biologiaa lukee, niin tuntuu, että koko ajan tietoa löytyy vain lisää ja lisää eikä se mitä on jo luettu ole siihen verrattuna määrällisesti mitään.
 En elä tässä päivässä. Elän jossain tulevaisuudessa. Voih.. No katsotaan nyt mitä tämä kevät tuo tullessaan ja jos kesä ei tuo opiskelupaikkaa niin A tuo sitten menolipun Irlantiin? ^^